Ja nyt hiljaisuus / Marion Brasch

Potsdamer Platz marraskuussa 1975, kuva Edvard Valachovic Flickr

Marion Brasch syntyi Itä-Berliinssä vuonna 1961. Hänen isänsä Horst Brasch oli hyvässä asemassa puolueessa ja kohosi peräti kulttuuriministeriksi vuosina 1966-1969. Romaani Ja nyt hiljaisuus kertoo Braschin perheen tarinan alkaen kuusikymmentäluvulta melkein nykypäivään, aina siihen asti, kunnes Marion on ainoana jäljellä.

Perheen tarina on traaginen. Isä on syntyperältään juutalainen ja joutunut lähtemään pakoon natsi-Saksaa Englantiin ja Kanadaan. Hän tuo perheensä takaisin Berliiniin toisen maailmansodan jälkeen, mutta nuori itävaltalainen vaimo ei koskaan kotiudu sinne kunnolla. Äiti kuolee syöpään Marionin ollessa vielä koululainen, mutta se ei vielä riitä, perhe hajoaa vielä lisää poliittisista syistä.

Marionin isoveljet ovat molemmat taiteilijoita ja arvostelevat toisinaan ankarastikin kotimaansa hallintoa. Tsekkoslovakian miehityksen aikaan yksi pojista menee isän mielestä kritiikissään liian pitkälle ja isä antaa poikansa ilmi Stasille. Poika joutuu vankilaan ja isä menettää paikkansa puolueessa. Nuori Marion tasapainoilee isän ja veljien välillä, hän ei haluaisi särkeä isän sydäntä mutta ei myöskään menettää veljiään, joita sekä ihailee että kadehtii.

Brasch kirjoittaa muistoistaan tyynesti. Hän kertoo itseään useastikin pyydetyn kirjoittamaan perheestään. Nyt hän vastaa pyyntöön, mutta ei ehkä niinkuin oli odotettu. Braschin tekstissä ei kaiu sen enempää marxilainen ideologia kuin DDR:n järjestelemään kohdistuvaa kritiikkikään. Hän etenee rauhallisesti, kirjoitustyyli on melkein lakoninen, toisinaan kuitenkin pienellä haikeudella maustettu. Muurin murtuminenkaan ei saa Braschia hihkumaan, hän on tapahtumaan jopa hiukan pettynyt.

Vaikka suoranainen osoitteleva kritiikki puuttuukin, on tarinaan silti sisäänrakennettu joitain aiheita, joille voi halutessaan antaa symbolisia, yhteiskunnallisiakin merkityksiä. Yksi mielenkiintoisimmista teemoista on hiljaisuus, tarkemmin sanoen puhumattomuus. Äidin syöpä koetetaan lakaista maton alle sillä, että siitä ei puhuta. Länteen loikanneista ystävistä ei puhuta, kirjan henkilöitä ei nimetä, henkilöllisyys pitää lukijan itse selvittää vihjeiden kautta. Jopa lakoninen kirjoitustyyli antaa ymmärtää, että kertoja ei ole aikeissa tunnustaa mitään tai puhua suutaan puhtaaksi. Avoimen ja rehellisenkin tarinan alle jää vielä salaisuuksia, asioita joita voimme vain arvailla, joista emme tule koskaan saamaan varmuutta.
"Vaikenimme. Vanhin veljeni katsoi tarkkaan isäni valokuvaa, joka oli otettu muutama viikko ennen hänen kuolemaansa. Sairaus oli jo jättänyt jälkensä hänen kasvoihinsa, siitä huolimatta hän vaikutti rentoutuneemmalta kuin aikoihin. "Joskus tulen näyttämään samalta kuin hän." Veljeni laittoi kuvan oman pinonsa päälle. "Sinä käyt tunteelliseksi" nuorin veljeni totesi päätään pudistaen. "Ukko potki sinua takapuoleen ja yhtäkkiä haluat näyttää samalta kuin hän."
"Kenties se on tunteikasta. Mutta minulla on täysi oikeus siihen. Olen menettänyt isäni ja kotimaani menetän nyt jo toisen kerran."
"Hän on myös minun isäni", nuorin veli sanoi. "Ja tämä on myös minun maani. Ja sitäpaitsi kenties myös minä haluan ukon valokuvan."
"Nyt lopettakaa", sanoin. "Puhutte aina perheestä ja siitä, että meidän on pidettävä yhtä, ja sitten te käytte toistenne kimppuun. Valokuvasta voidaan teettää kopioita. Minulla on negatiivi."

"Sinä ja sinun paska harmonian tarpeesi". Nuorin veli katseli minua ilme kireänä. "Tuollainen käy hermoille."
"Anna hänen olla. Hän on oikeassa".
Vaikenimme ja jatkoimme tavaroiden jakoa. 
.


Brasch, Marion: Ja nyt hiljaisuus - romaani suurenmoisesta perheestäni

Ab jetzt ist Ruhe. Roman meiner fabelhaften Familie,
suom. Arja Rinnekangas
Lurra Editions 2014, 421 s.

Kommentit